Avainsana-arkisto: ammatillinen osaaminen

Mistä tunnet laadukkaan asiantuntijaorganisaation?

palapeli

Suomalainen asiantuntijaorganisaatio tunnetaan työntekijöidensä korkeasta koulutustasosta ja erityisosaamisesta. Usein tuo leima lyödään organisaatioon pelkästään jonkin osaamisen huippupiikin perusteella. Tällaisen leiman kääntöpuoli on se, että lukumääräisesti suurin osa organisaation henkilöstöstä ei tunne olevansa osa asiantuntijaorganisaatiota. Mahtaakohan esimerkiksi Metso-konsernin laitossiivooja tai kirjanpitäjä tuntea olevansa osa asiantuntijaorganisaatiota? Kuitenkin toimivan ja tehokkaan asiantuntijaorganisaation eräs merkittävä tunnusmerkki on voimakas yhteenkuuluvuuden tunne. Mistä tämä tunne sitten syntyy?

Ensimmäinen ehto laadukkaalle asiantuntijaorganisaatiolle on osaamisen arvostaminen. Tämä tarkoittaa osaamisen arvostamista riippumatta siitä, mitä tehtävää kukin asiantuntijaorganisaatiossa tekee. Osaamisen arvostaminen ei saa rajoittua vain edellä mainitun ulkoisen asiakaskunnan havaitseman huippuosaamisen arvostamiseen. Sen tulee kattaa koko organisaatio. Tämä tarkoittaa ihmisten välisessä kanssakäymisessä kärjistäen sitä, että henkilöiden ei tarvitse pitää toisistaan ihmisinä, mutta ammattitaitoa tulee arvostaa. Mahdollinen keskinäinen ihmissuhdekemian puute ei siis saa sokaista silmiä osaamisen näkemiseltä.

Toinen ehto laadukkaalle asiantuntijaorganisaatiolle on palautteen sietäminen. Tämän ehdon täyttyminen onkin sitten moni-ilmeinen kokonaisuus, jonka kaikkien osien tulisi täyttyä, jotta palautteen sietäminen ja myönteinen vaikutus olisi mahdollisimman suuri.

Jotta organisaatio olisi aktiivinen palautteen antamisessa ja vastaanottamisessa, johdon on sitä systemaattisesti tuettava. Esimerkin voima ja vaikutus on välttämätön. Johdon on annettava palautetta ja oltava valmis ottamaan sitä rakentavasti vastaan.

Kansanperinteen mukaisesti ei se ole mies eikä mikään, joka ei muuhun kykene kuin irvailemaan. Sama koskee tietenkin myös naista. Palautteen pitää olla asiallista. Sen pitää olla perusteltua ja siitä pitää olla valmis myös käymään kriittistäkin keskustelua. Keskustelun valmius on välttämätön, koska laadukkaan asiantuntijaorganisaation kaikki osaaminen ei koskaan pesi vain yksien hartioiden välissä. Se, että tuntee itsensä asiantuntijaksi, ei oikeuta käyttäytymään työtovereitaan kohtaan epäasiallisesti.

Toisaalta palautteen antamiseen pitää myös rohkaista. Tamperelainen tyyli olla tekemättä asiasta numeroa, ei edistä asiantuntijaorganisaation kehittymistä. Turha on uskotella itselleen, että suuttomana ja sanattomana epäkohtien sietäminen toteuttaisi kansan viisautta, jonka mukaan kärsimällä saa kirkkaamman kruunun. Ja vaikka saisikin, niin mitä sillä tekee – ainakaan asiantuntijaorganisaation yhteenkuuluvuuden tunne ei lisäänny hiukankaan vertaa.

Suomalaiseen mentaliteettiin ei kuulu myönteinen palaute. Kaikkihan tuntevat pohjalaisen miehen vastauksen vaimonsa kysymykseen: Rakastatko minua? Vastaushan kuuluu: Olen sen kerran papin edessä kertonut. Ilmoitan kyllä, jos tilanne muuttuu toiseksi. Tästä kansallisominaisuudesta on välttämättä päästävä eroon, mikäli tavoittelemme laadukasta asiantuntijaorganisaatiota. Myönteinen palaute pitää osata antaa aina, kun siihen on perusteita. Toisaalta, suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu myös oman hyvyyden ja taitojen vähätteleminen. Kehujen ja kiitosten edessä punastellaan ja ollaan vaivautuneita. Totuus on kuitenkin, että kiittäminen tuntuu paljon mukavammalta kuin jatkuva kritisoiminen – tämä pätee niin kiitoksen saajaan kuin antajaankin.

Palautteen vastaanottamiseen kuuluu olennaisena osana kuuntelemisen taito. Kuuntele, mitä keskustelukumppani sinulle sanoo. Älä keskeytä. Sinun vuorosi tulee, kun palautteen antaja on tyhjentänyt sanaisen arkkunsa. Kun vuorosi tulee, vastaa palautteeseen. Puolusta itseäsi, jos se on tarpeellista. Ole myös rohkea myöntämään, mikäli palaute on ollut aiheellinen – olipa se sitten myönteinen tai kielteinen. Keskustelkaa asiasta tarvittaessa tasavertaisesti. Välttäkää syyttäjä-syytetty keskustelua. Kun keskustelu on käyty, toimitaan jatkossa sovitulla tavalla. Jos asiaan on tarvis palata, se tehdään samojen henkilöiden kesken. Selän takana ei puhuta. Käyttäydytään kaikissa palautetilanteissa kuten fiksut aikuiset käyttäytyvät.

TAMK on asiantuntijaorganisaatio. Tämähän on itsestään selvä asia. Kysy vaikka keneltä Tampereen kadulla vastaan tulevalta satunnaiselta kulkijalta. Muistakaamme siis myös se, että toteutamme kaikki edellä mainitut kriteerit, jotta voimme todeta olevamme laadukas asiantuntijaorganisaatio. Muistakaamme erityisesti, että asiantuntijoita ovat kaikki TAMKissa toimivat, siitä riippumatta, mitä tehtävää kukin tekee. Ajatelkaapa vaikka kokeeksi, mitä siitä seuraisi, jos allekirjoittanut pantaisiin opettamaan rakennustekniikkaa. Sanoisin, että seurauksena olisi katastrofi, sillä muuhun en rakennustekniikan osalta kykene kuin purkutöihin. Asiantuntijaorganisaatiota rakennetaan ja ylläpidetään – purkutöitä vältetään.

Esa Lovén

 

 

 

 

 

Esa Lovén, talousjohtaja

Valonarka ehdotus syyspimeään

_full

Kuva: Ismo Santapukki

Poistu mukavuusalueeltasi, haasta itsesi

Syksy masentaa. Tämän väitteen kuulet yhdestä ja toisesta suusta ja tiedotusvälineestä. Samassa infohetteikössä samoilee monikin aikakauslehti. Oma lukunsa muodostavat ne julkaisut, jotka viestivät erilaisista, usein hyvinkin huonosti soveltuvista keinoista masennuksen voittamiseksi. Kaikkien masennuslääkkeiden ”äiti” oli erään julkisuuden henkilön muutama vuosi sitten kertoma resepti: ”Päätin lopettaa masennukseni”.

Jos resepti noin yksinkertainen olisi, niin kyllä elämä olisi helppoa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kommentissa on viisauden siemen. Omalle masennukselleen voi ihan itsekin tehdä jotakin – ainakin yrittää. Uskon lujasti, että omien rajojen koetteleminen voisi olla parannuskeino, jota kannattaisi koetella. Jos se ei tepsi, niin voi aina puolustautua kuluneella kliseellä – ei se ota, jos ei annakaan. Kukin voi koetella rajojaan omalla tavallaan. Uusi harrastus tai ihan erikoinenkin hulluttelu saattaa loitontaa masennusta. Jatkossa minä kerron, mitkä elämän erikoiset tapahtumat ovat valaisseet minun polkujani ja laajentaneet olevaisen ymmärtämystäni. Olen eräällä tavalla ajautunut kyseisiin tilanteisiin, mutta toki olen ihan itse saanut päättää, haastanko itseni.

Olin kymmenvuotias ja edessä olivat viimeisen kansakouluvuoden kevätjuhlat. Seuraavana syksynä kuluttaisin jo oppikoulun penkkejä. Opettaja oli valinnut luokan kevätjuhlaesitykseksi Joel Lehtosen sadun pohjalta tehtävän näytelmän. Tynnyrissä kasvanut tyttö oli näytelmän nimi. Opettaja oli sitten suuressa viisaudessaan tullut siihen johtopäätökseen, että hänen luokallaan ei ole yhtään sopivaa pääosan esittäjää – tyttöä siis. Jostakin syystä hän oli päätynyt pohdinnassaan minuun, pyöreähköön poikalapseen. Kauhistuksen kanahäkki, oli ensimmäinen ajatukseni. Toinen, kolmas ja varmaan vielä kymmeneskin ajatus kulki samoja latuja. Opettaja osasi kuitenkin maanittelemisen taidon ja minä taisin jo silloin olla jeesmies. Ryhdyin siis harjoittelemaan vuorosanoja. Tytöksi en ennen kenraaliharjoitusta kuitenkaan suostunut pynttäytymään. Eivät minulle mitkään pikkutytön vermeet mahtuneet. Äidin vaatekaapista löytyi sinikukkainen hame ja siihen sopiva pusero. Päähän huivi, jotta lyhyt pojan tukka peittyi. Hyi olkoon.

Itse esityksestä en paljon muista, paitsi sen hirmuisen naurunremakan, kun kaikille oppilaille selvisi, kuka pääosan esittäjä oli. Jälkikäteen selkään taputtelijoita oli kuitenkin lukuisasti. Kukaan ei kommentoinut esitystä pahantahtoisesti. Oma itsetunto oli kasvanut kertaheitolla ja vuodet ovat tuoneet lisää syvyyttä asian ymmärtämiseen. Kun sitten Suomen Nuorkauppakamarit ry postitti parikymmentä vuotta myöhemmin minulle nimikyltin käytettäväksi järjestön tilaisuuksissa ja siinä oli etunimeksi painovirhepaholaisen seurauksena kirjattu ELSA, kannoin nimineulaa ylpeänä koko sen vuoden, kun sitä piti käyttää. Toinen kerta naisena oli siis jo paljon helpompi.

Toinen ikimuistoinen rajojen kokeilu oli toimiminen topless–tarjoilijana. Nyt en siis esiintynyt naisena, vaikka yleisö toki luulikin näkevänsä tyttölapsia töissä. Elettiin aikaa noin kaksikymmentä vuotta sitten. Varuskuntapaikkakunnan ykkösravintola ilmoitti, että sen keskiviikkoillassa olisi vähäpukeisia tarjoilijoita. Sali oli täpösen täynnä varusmiehiä jo alkuillasta. Hovimestari esitteli sitten ainutkertaiset tarjoilijansa orkesterin esiintymiskorokkeella. Kun me kaksi rohkeaa – kyse oli nuorkauppakamarin projektista – sitten astuimme estradille, kuului salista kauhistunut kohahdus: Nehän ovat miehiä… Miehiä toki, yllämme pelkkä rusetti, smokkihousut ja kiiltonahkakengät. Saimme kanniskella tuoppeja hiki päässä koko illan. Olisi siinä paita kastunut, jos sellainen olisi päällä ollut. Toki on todettava, että yleisö vaihtui varsin pian. Taisivat varusmiehet olla tarjontaan pettyneitä.

Kolmantena rajojen kokeiluna voin nostaa muistojen kirjasta esiintymisen viime kesänä TAMKin henkilökunnan lavatanssien orkesterin vierailevana solistina. Toki olen ollut lavalla samanlaisissa hommissa aiemminkin, mutta erityiseksi ja haastavaksi tilanteen teki, että koko paikalla ollut yleisö oli työtovereita, joiden kanssa jatkossakin tehdään työtä. Menettäisinkö kasvoni ihan toisenlaisena ammattilaisena, kuin mikä on keikkasolistin rooli. Kukin läsnä ollut arvioikoon, miten kävi. Minä puolestani sain taas kerran koetella rajojani ja siitä kuuluu kiitos Rantalan Arille, joka haastoi minut mukaan.

Olen kuvaillut läpi elämäni erikoisia haasteita. Rohkaisuna lukijoille voin todeta, että ei ole välttämätöntä astua ihan umpihankeen itsensä haastamisen jalossa taidossa. Ammatillisen osaamisen laajentaminen ja monipuolistaminen on kohtuullisen turvallinen mutta ehdottoman riittävä haaste. Jos siinä haasteessa onnistuu, on lopputuotteena laaja-alaisempi, positiivisempi ja itsevarmempi ihminen. Tämä heijastuu kaikkeen kanssakäymiseen niin työelämässä kuin vapaa-aikanakin. Hämärässä ja pimeässäkin vuodenajassa vilkkuu silloin aina valonkajo.

Esa Lovén
Esa Lovén, talousjohtaja