Aihearkisto: Päivi Karttunen

Puheesta tekoihin

Päivi Karttunen 9.10.2017

Elämme ammattikorkeakouluissa ristipaineissa, jotka haastavat meitä toimintamme uudistamiseen. Osallistuin kesäkuussa Irlannissa pidettyyn kansainväliseen konferenssiin, jossa puhuttiin koulutuskulttuurien murroksesta ja siihen liittyvästä opettajuuden ja oppimisen muutoksesta.

Monissa esityksissä painotettiin yhdessä tekemistä ja kollaboratiivista työskentelyä, jossa ovat mukana niin opiskelijat kuin sidosryhmät. Osaamis- ja opiskelijakeskeisyydestä on puhuttu jo yli kymmenen vuotta. Konferenssissa todettiin, että opetuksen ja oppimisen ei pitäisi enää tapahtua luokassa ja suljettujen ovien takana vaan entistä tiiviimmin yhdessä yhteiskunnan ja työelämän kanssa.

Elämme kahden nopeasti muuttuvan maailman risteyskohdassa. Työelämä ja työelämässä vaadittu osaaminen sekä ammatit muuttuvat. Digitalisaatio uudistaa käytäntöjä, kansalliset muutokset kuten SOTE-uudistus haastaa perinteiset ammatit. Osa ammateista jopa häviää. Samaan aikaan korkeakoulujen toimintaa uudistetaan. Opetukseen ja oppimiseen tulee uusia monimuotoisia mahdollisuuksia muun muassa kehittyvän teknologian myötä. Tietämyksemme ihmisen oppimisesta ja siihen liittyvistä tekijöistä ovat kehittyneet ja täydentyneet. Korkeakoulujen haastava tehtävä on luoda opiskelijoille mahdollisuudet, jotka takaavat heille työelämässä vaaditun osaamisen. Siinä meiltä kysytään kunkin alan syvällisen tietämyksen lisäksi vankkaa pedagogista osaamista ja taitavuutta. Käynnistynyt Tampere3-opetussuunnitelmatyö on tilaisuus, jossa näitä asioita kannattaa arvioida kriittisesti ja uudistaa opetusta.

Organisaatioiden ja erityisesti oppilaitosorganisaatioiden toimintaa kehitettäessä on tunnustettu, että toimintaa ei muuteta puhumalla vaan tekemällä. Kuitenkin muutoksen esteenä saattaa olla meidän jokaisen oma syvään juurtunut käsitys oppimisesta. Samoin tiedetään, että merkittäviä muutoksia niin yksilö kuin organisaatiotasolla tapahtuu, kun oman osaamisen päivittäminen ja oman työn käytännön kehittäminen ja kehittämisen arviointi kytkeytyvät tiiviisti yhteen. Tässä prosessissa joutuu tarkastelemaan myös omia käsityksiään.

Viime viikolla ammattikorkeakoulujen vararehtoreiden tapaaminen sai minut pohtimaan kysymystä korkeakoulukulttuurien ja toimintatapojen muutoksesta. Monia ammattikorkeakoulujen käytäntöjä ohjataan erilaisin säädöksin, mutta olemme myös itse määritelleet toimintamalleja, jotka helposti rajaavat uudenlaisten toimintatapojen käyttöönottoa. Samoin ns. hiljaisena tietona siirtyvä kulttuuri voi estää uusien asioiden kehittämistä. Useimmiten kyse ei ole vain muutoksessa opetuksen käytännöissä, vaan muutokset oppimisen mahdollistamiseksi koskevat koko korkeakoulua.

Niin koulutuksessa kuin työelämässä tarvitaan yhä enemmän oman osaamisen omistajuutta, taitoa kehittyä ja kehittää omaa työtä ja osaamista juuri tässä ja nyt. Monissa tutkimuksissa on osoitettu, että yhdessä toimiminen ja yhdessä työskentely luo mitä parhaimman mahdollisuuden uudistamiseen. TAMKissa ”learning and working together” on nostettu tärkeäksi periaatteeksi toimintakulttuurin uudistamisessa. Tästä TAMKissa on viime vuosilta monia hyviä esimerkkejä niin opetuksen kuin sisäisten palvelujen kentältä. TAMK-konferenssi, joka helmikuussa järjestetään neljännen kerran, tarjoaa yhden mahdollisuuden kehittämiskokemusten jakamiseen, keskusteluun ja uusien ideoiden ja toiminnan yhdessä kehittämiseen.

Päivi Karttunen

Päivi Karttunen, vararehtori

Kuva: Dreamstime

Tamperelainen sairaanhoitajakoulutus muutoksen tuulissa seitsemällä vuosikymmenellä

DSC_0470

TAMKin terveysalan opiskelijoilla on käytössään uusi oppimisympäristö, Taitokeskus.

Tällä viikolla on juhlittu Tampereella 60 vuotta sitten alkanutta sairaanhoitajakoulutusta. Sairaanhoitajien koulutus on seitsemällä vuosikymmenellä käynyt läpi monia rakenteellisia ja sisällöllisiä muutoksia. Koulutus on ollut usein vedenjakaja uuden ja vanhan välillä.

Kehittämistä on tehty monien ristipaineiden ja vaatimusten haastaessa koulutusta ja sen tuottamaa osaamista. Kullakin vuosikymmenellä koulutuksen rakenteisiin ja toteutukseen ovat vaikuttaneet yhteiskunnalliset muutokset, kehittyvä terveydenhuolto, koulutuspoliittiset linjaukset, kansainvälistyminen sekä koulutusta koskevan tietoperustan kehittyminen.

Kun sairaanhoitajakoulutus käynnistyi Tampereella vuonna 1956, elettiin Suomessa voimakasta rakennemuutoksen aikaa, jolloin myös terveydenhuollon palveluita uudistettiin rakentamalla keskussairaalaverkkoa. Uusi koulutus toi uudenlaista ajattelutapaa ja uudenlaisia käytäntöjä, mikä muutti maassamme jo vuonna 1889 käynnistyneen sairaanhoitajakoulutuksen perinteitä.

Jokaisella sairaanhoitajakoulutuksen vuosikymmenellä on tehty mittavia muutoksia koulutuksen rakenteisiin. 1960-luvulla silloiseen 2,5-vuotisen koulutuksen jatkoksi käynnistettiin erikoiskoulutuksia kehittyvän erikoissairaanhoidon tarpeisiin. 1970-luvulla koulutus laajentui kansanterveyslain seurauksena muun muassa terveydenhuollon erikoiskoulutukseen. 1976 käynnistyi Tampereen sairaanhoito-opistossa kasvatustieteellinen ja hallinnollinen jatkokoulutus, josta valmistui opettajia ja ylihoitajia. 1980-luku oli keskiasteen koulunuudistuksen aikaa. Silloin sairaanhoitajakoulutus ylioppilaspohjaisena koulutuksena piteni 3,5 vuotiseksi, sisältäen myös syventävän vaiheen erikoistumisen. Tässä vaiheessa vahvan sijan sai pääaineeksi nostettu hoitotieteeseen pohjautuva hoito-oppi, jota merkitsi sekä teoreettista että käytännöllistä opetusta, mutta myös perehtymistä kehittämiseen ja tutkimukseen.

1990-luku toi mukanaan mittavan ammattikorkeakoulu-uudistuksen. Ensimmäiset ajatukset sairaanhoitajien korkeakouluopinnoista oli lausuttu jo 1920-luvulla Idmanin komitean mietinnössä. Tuo silloin esitetty ajatus on toteutunut vaiheittain. Hoitotieteen opetus alkoi Tampereen yliopistossa jo 1989, mikä tarjosi sairaanhoitajille jatko-opiskeluväylän omalla alallaan. Sairaanhoitajakoulutus muuttui korkeakoulutukseksi vuonna 1997, jota edelsi vuosia kestänyt kehitystyö. Ylempää ammattikorkeakoulututkintoa eli maisteritason koulutusta kehitettiin tiiviisti erityisesti 2000-luvulla.

Tällä hetkellä keskustelua käydään niistä vaatimuksista, joita terveysalan koulutukselle on odotettavissa sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen myötä. Samoin sairaanhoitajan osaamiseen kohdistuu vaatimuksia muun muassa modernin terveydenhuollon ja digitalisoituvan yhteiskunnan muuttaessa toimintaa.

Parhaillaan tiivistyvä yhteistyö Tampereen yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampereen ammattikorkeakoulun kanssa Tampere3-korkeakouluyhteisön kehittämiseksi ja avaa uusia mahdollisuuksia myös sairaanhoitajakoulutukselle.

Koululutustehtävän rinnalle on nostettu korkeakouluille uuden tiedon tuottamisen myötä tutkimus- ja kehitystyö. Näiden tehtävien kautta toteutuu korkeakoulun aluevaikutus. Kysymykseksi on viime vuosikymmeninä noussut, miten sairaanhoitajakoulutus korkeakouluna voi tutkimus- ja kehittämistyön keinoin olla luomassa uutta, yhdessä korkeakoulu- ja työelämäkumppaniensa sekä asiakkaiden kanssa. Tämä työ konkretisoituu sosiaali- ja terveydenhuollon uudet toimintamallit -painoalalla, joka on yksi TAMKin strategian painoaloista.

Kehittämistyö on ollut mittavaa. Voi vain kiittää kaikesta siitä työstä ja perustasta, joka sairaanhoitajan koulutuksen 60-vuotisella taipaleella on tehty. Tästä on hyvä jatkaa uudelle vuosikymmenelle.

Päivi Karttunen
Päivi Karttunen, vararehtori

Kuva: Lasse Tervajärvi

Ammattikorkeakoulut digitalisaation pyörteessä

Päivi KarttunenViime aikoina on eri foorumeilla käyty kiivasta keskustelua digitalisaation vaikutuksista koulutukseen ja työelämän osaamisvaatimuksiin. Tätä keskustelua korkeakouluissa on ruokkinut erityisesti keskustelu MOOCeista tai yhteisistä verkko-opinnoista, mikä on toki vain pieni puro tässä mittavassa kehityksen virrassa. Tämän lisäksi monenlaiset mobiiliratkaisut, sosiaalisen median mahdollisuudet, pelillisyys ja uudentyyppiset oppimisympäristöt ovat vallanneet tilaa ja löytäneet paikkaansa niin työelämässä kuin koulutuksessa. Moderni teknologia ei kuitenkaan vielä ole laajassa mitassa koulutuksessa todellisuutta. Jonkinlainen indikaatio tästä on viime keväänä julkaistu OECD-maissa tehty selvitys, jonka mukaan suomalaisessa koulutuksessa muun muassa tietokoneiden hyödyntämisessä opetuksessa jäimme viimeisille sijoille.

Samaan aikaan korkeakoulutukselta kuitenkin odotetaan osaamista, joka muuttaa työelämää. Odotetaan toki ajantasaista tietoa ja taitoa, mutta entistä enemmän tässä muuttuvassa yhteiskunnassa ja työelämässä otetaan monipuolisia työelämätaitoja. Tähän monipuoliseen osaamiseen mitä suurimmassa määrin sisältyy taito hyödyntää modernia tieto- ja viestintäteknologiaa ja digitaalisia toimintaympäristöjä sekä kykyä muuntaa osaamistaan näissä muuttuvissa olosuhteissa. Mutta miten näitä taitoja sitten opitaan? Lukemalla tai luentoja kuuntelemalla ei näissä taidoissa pitkälle päästä. Niitä opitaan erityisesti toimimalla käytännössä ja hyödyntämällä niitä toimintatapoja ja teknologioita, jotka ovat arkeamme ja työelämän arkea.

Uudet teknologiat ja verkko ovat mahdollistaneet oppimisen kaikkialla. Samalla käsitys tiedosta, tiedon hankkimisesta ja jopa tiedon tuottamisesta on muuttunut. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten tietoa etsittäessä suunnattiin kirjastoon, tehtiin monimutkaisia hakuja ja tuloksena saatiin mittavia kirja- ja artikkelilistoja. Nyt tämä kaikki on saatavissa nopeasti omien mobiililaitteiden tai tietokoneiden avulla. Ajankohtaista ja ihan oikeaa tietoa on saatavissa monissa eri muodoissa niin asiantuntijoiden videoluentoina kuin tieteellisinä artikkeleina tai mielenkiintoisina oppimispeleinä. Samaan aikaan myös monet kaupalliset yritykset ovat kehittäneet eri aloille verkko-opetuspaketteja, ja niitä tarjotaan lähes päivittäin korkeakouluille perinteisen opetuksen korvaajiksi. Kysymys kuuluukin, mikä on korkeakoulun tehtävä ja rooli tässä kehityksessä? Mikä on meidän roolimme? Miten muuttuneet mahdollisuudet ovat muuttaneet meidän toimintatapaamme ammattikorkeakouluissa? Ja miten asiantuntijamme ja asiantuntemuksemme näkyy maailmalla oman alamme edelläkävijöinä?

Mikäli haluamme olla todella luomassa tulevaisuuden osaamista, olemme tilanteessa, jossa meidän on kriittisesti arvioitava nykyisiä opetuskäytäntöjämme ja oppimisympäristöjämme ja oltava myös valmiita muuttumaan. Samalla on tärkeä arvioida kaikki ne mahdollisuudet, joita meidän käytössämme jo tällä hetkellä on. Näin voimme vapauttaa resursseja erityisesti sellaiseen oppimiseen ja ohjaamiseen, jota opiskelijamme todella tarvitsevat saavuttaakseen työelämän korkeakoulutukselle asettamat mittavat oppimistavoitteet. Näihin haasteisiin vastannut ammattikorkeakoulu, joka on tulevaisuutta tekevä korkeakoulu, on varmasti erinäköinen kuin se, jossa tällä hetkellä toimimme.

Päivi Karttunen, vararehtori

Ammattikorkeakoulujen arvioitava koulutustarjontaansa uudelleen

Viime viikkoina on kiivaasti keskusteltu koulutusvastuista ja siitä, mitä TAMKin koulutusvastuisiin vuonna 2014 alkaen pitäisi sisällyttää.  TAMKin nykyinen koulutus ja koulutusohjelmat ovat muodostuneet kahden aikaisemman ammattikorkeakoulun PIRAMKin ja TAMKin noin 20-vuotisen historian kuluessa. Tänä aikana toimintaympäristö ja myös ne vaatimukset, joita ammattikorkeakoulutukseen kohdentuu, ovat muuttuneet.  Nyt olemme tilanteessa, jossa koulutustehtäviä on arvioitava uudelleen.

Miten tähän tilanteeseen on tultu?

Nykyinen Suomen hallitus hyväksyi kehittämissuunnitelman, joka linjasi mm. korkeakoulujen ja ammattikorkeakoulu-uudistuksen tavoitteita.  Kehittämissuunnitelmassa on ilmaistu kunnianhimoinen tavoite nostaa suomalaiset osaavimmaksi kansaksi. Samalla kun erityisesti ammattikorkeakoulujen rahoitusta leikataan, on tavoitteeksi asetettu mm. koulutuksen laadun ja vaikuttavuuden parantaminen, osaamisperustan vahvistaminen sekä koulutusviennin mahdollisuuksien hyödyntäminen. Tavoitteena on, että korkeakouluista muodostuisi aidosti kansainvälisiä koulutus- ja tutkimusyhteisöjä.

Suomessa on väestöpohjaamme nähden laaja korkeakouluverkosto, joissa toteutuva koulutus on paikoin hyvin pirstaloitunutta.  Koulutusohjelmapäätöksiä on ammattikorkeakoulujen 20-vuotisen historian aikana tehty monin eri perustein. Vahvat alueelliset intressit ovat osaltaan vaikuttaneet pienien koulutusohjelmien syntymiseen. Päätöksissä ei aina ole otettu huomioon koko maan tarpeita saatikka sitten niitä realiteetteja, jotka takaisivat koulutuksen laadun kannalta parhaan osaamisen ja parhaat oppimisympäristöt tai taloudellisesti tarkoituksenmukaisen volyymin.

Uusi laki ja uudet koulutusvastuut

Nyt eduskunnan käsittelyssä olevan uuden ammattikorkeakoululain tavoitteena on ammattikorkeakoulujen autonomian lisääminen.  Ammattikorkeakoulut voivat jatkossa itse päättää niistä ohjelmista, joilla tietyt tutkinnot toteutetaan.  Opetus- ja kulttuuriministeriö on myös kannustanut ammattikorkeakouluja koulutusvastuiden osalta työnjakokeskusteluun, jotta kyettäisiin luomaan sellaisia osaamiskeskittymiä, joilla on sekä kansallista että kansainvälistä vaikuttavuutta. Jääkin nähtäväksi, miten ammattikorkeakoulut onnistuvat haasteeseen vastaamaan. Ammattikorkeakoulujen johto on tässä tilanteessa todellisessa ristipaineessa.

Koulutusta on tähän saakka toteutettu koulutusohjelmina, jotka liian usein ovat rakentuneet omiksi saarekkeikseen. Liian usein koulutusohjelmat ovat myös suojelleet tiettyjen professioiden tehtäväkenttää, mikä välttämättä ei ole edesauttanut yhteiskunnan ja työelämän kehittymistä eikä työelämän uusien toimintamallien synnyttämistä. Jos halutaan, että ammattikorkeakoulu on edelläkävijä niin, nyt on aika ja mahdollisuus arvioida kriittisesti koulutusohjelmia uudesta näkökulmasta.

Ammattikorkeakoululla myös vastuu laadusta

Ammattikorkeakoulujen laadun kehittämisen kannalta on myös tärkeää, että koulutusta voidaan toteuttaa sellaisissa osaamiskeskittymissä, missä on laaja joukko alan osaajia. Korkeakouluna meiltä odotetaan myös uuden tiedon luomista, jota tuotetaan erilaisissa kehittämisprojekteissa.  Osaaminen ja uusin tieto ei enää ole vain kansallista, vaan entistä useammin globaalia ja sen vuoksi jokaisella koulutuksella on tärkeä olla myös tiiviit kansainväliset yhteydet, jossa osaamista jaetaan, jalostetaan ja kehitetään.  Pienissä koulutusohjelmissa tämä on osoittautunut ongelmaksi, koska monien tehtävien sisällyttäminen harvojen osaajien tehtäväksi ei välttämättä onnistu.

TAMK on strategiassaan nostanut esille tulevaisuuden osaamisen ja kansainvälistymisen.  Olemme myös strategiassamme luvanneet luoda menestymisen avaimia. Tämä on lupaus sekä opiskelijoille että työelämälle. Se on lupaus huolehtia osaamisen laadusta ja siitä, että kouluttamamme osaajat myös työllistyvät. Laadusta huolehtimisena pidän myös sitä, että kriittisesti harkitsemme sitä, mihin me TAMKissa keskitymme ja minkälaisia osaamiskokonaisuuksia ja oppimisympäristöjä kykenemme resursseillamme laadukkaasti ylläpitämään.

Vararehtori Päivi Karttunen

 

Tietämisestä osaamiseen

TAMKin Y-kampuksella opetus ei ole perinteistä luokkahuoneopetusta. Päivi Karttunen edessä oikella. Takana vasemmalta vararehtorit Mikko Naukkarinen ja Marja Sutela, rehtori Markku Lahtinen.

TAMKin Y-kampuksella opetus ei ole perinteistä luokkahuoneopetusta. Päivi Karttunen edessä oikealla. Takana vasemmalta vararehtorit Mikko Naukkarinen ja Marja Sutela sekä rehtori Markku Lahtinen.

Opetussuunnitelmauudistuksessa merkittäväksi lähtökohdaksi asetettiin osaamisperustaisuus. Osaaminen ymmärrettiin laajasti dynaamiseksi kokonaisuudeksi, joka muodostuu tiedosta, ymmärtämisestä, taidoista ja kyvyistä toimia käytännön työtilanteissa. Uudistuksen alkuvaiheessa kartoitettiin työelämän tulevia osaamisvaatimuksia.  Tuon analyysin johtopäätöksenä oli selkeästi se, että ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneilta ei odoteta vain tietämistä vaan monenlaisia kykyjä ja taitamista, intoa ja osaamista kulloinkin esillä olevien tilanteiden ratkaisemiseen, monipuolisia yhteistyötaitoja sekä oman osaamisen jatkuvaa uudistamista.  Yhteinen opetussuunnitelmien perusta kiteytyikin kolmeen ulottuvuuteen: tietämiseen, taitamiseen ja olemisen tapaan. Osaamisen korostaminen ei välttämättä ole mikään uusi asia, mutta näin laajasti ymmärrettynä se haastaa meidät kyllä arvioimaan uudelleen opetusta, oppimisen käytäntöjä ja koko TAMKin toimintaa.

Monenlaisia muutoksia opetuksessa on toki tapahtunut, mutta mikä on ollut muutosten vaikutus opiskelijan osaamiseen, ei aina ole yksiselitteistä. Muutamia vuosia sitten ammattikorkeakoulusta valmistuneille opiskelijoille tehtiin kysely. Nämä opiskelijat olivat opiskelleet ongelmaperustaista oppimista hyödyntäen. Kysyttäessä mikä oli heille tärkeintä osaamista ja mihin he olisivat vielä enemmän tarvinneet tukea ja ohjausta, oli juuri ongelmien ratkaisu käytännön tilanteissa. Tietoa kyllä osattiin etsiä ja mm. kommunikaatiotaidot olivat hyvin hallussa, mutta vaikka ongelmien ratkaisua oli harjoiteltu, siinä koettiin epävarmuutta. Ja mieleeni tulee myös erään opiskelijan kertomus siitä, että hän tietää omaavansa hyvät teoreettiset työvälineet, mutta hän ei osaa käyttää niitä työssään. Opettajien toimintaa on myös selvitetty, ja yhdessä tutkimuksessa kartoitettiin opettajia reflektiokeskustelujen ohjaajina. Näissä keskusteluissa opettajat hyvin nopeasti ohjasivat keskustelun koetuista tilanteista käsitteelliselle tasolle, jolloin opiskelijan oli vaikea hahmottaa miten teoria ja kokemukset liittyvät yhteen. Toivottua teorian integraatiota käytäntöön ei siis tapahtunut.  Eli mitä näistä esimerkeistä opimme. Onko niin, että huolimatta uusista tavoista opettaa ja oppia, on hyvä edelleen kriittisesti arvioida, painotammeko kaikesta huolimatta liikaa teoreettista tietämistä työelämän käytäntöjen jäädessä sivuosaan.

Viime vuosina opetuksessa on korostettu mm. työelämälähtöisyyttä, autenttisia oppimisympäristöjä, käytännön casejä, ongelmaratkaisua, reflektiivistä otetta ja oppimista TKI -ympäristöissä. Ja huolimatta siitä, mitä tiedämme oppimisesta yleensä, oppimisesta ja aivojen toiminnasta sekä kaikista teknologisista mahdollisuuksista, oppiminen edelleen tapahtuu pääosin luokassa. Ja onko edelleen niin, kuten Miettinen 1990 luvun alussa kirjoitti, että opetuksessa kovinkaan paljon ei ole muuttunut sataan vuoteen, ainakaan luokkaopetuksessa. Liitutaulu on toki useimmiten korvattu power-point esityksin, jotka ehkä vielä vähemmän kuin liitutaulu, antavat mahdollisuuden joustavaan ja opiskelijalähtöiseen asioiden tarkasteluun, mutta muuten asetelma luokassa ei juuri ole muuttunut.

Eli voidaan kysyä rajautuvatko oppimisen ja opetuksen käytännöt ammattikorkeakoulussa edelleen helposti ns. teoreettisen ja käsitteellisen tiedon alueelle. Ja kuinka paljon edelleen käsitteellinen tarkastelu ja käytännön toiminta tapahtuvat eri tilanteissa ja ajallisestikin etäällä toisistaan, mikä korostaa niiden erillisyyttä.  Ohjaako siis käytäntöjämme tiedostamattakin tietynlainen sisältö- ja tietopainotteisuus ja se, että tehtävämme on varustaa opiskelija runsaalla tiedolla, josta hän voi ammentaa ja jota voi hän voi työelämässä soveltaa.  Ja juuri se, mitä tietoisesti tai useimmiten tiedostamattakin ajattelemme osaamisesta, näkyy toiminnassamme ja korkeakoulun käytännöissä, halusimme sitä tai emme.  Se näkyy mm. siinä miltä oppimisympäristömme näyttävät, missä opetus tapahtuu, minkälaisia metodeja opetuksessa käytämme ja miten osaamista arvioimme.  Mutta käsityksemme näkyvät myös siinä miten opettajan työtä määritellään ja miten sitä suunnitellaan.

Uusissa syksyllä käyttöön otettavissa opetussuunnitelmissa on nyt määritelty osaaminen, jota ammattikorkeakoulusta valmistuneelta odotetaan.  Mutta siihen miten ja millä keinoin tuo osaaminen saavutetaan, ei juuri ole olemassa rajaa ja nyt kysytäänkin rohkeutta astua kohti uusia opetuksen ja oppimisen käytäntöjä.  ”Learning and working together”!

Vararehtori Päivi Karttunen