Kolmatta tietä etsimässä

23.10.2017 Mikko Naukkarinen

Kaikissa menestyvissä uudistushankkeissa vaikuttaa erilaisin pyrkimyksin mukana olevia tahoja. Innostava tavoite yhdistää, mutta sen saavuttamiseen tarvittavaan muutokseen leivotaan mukaan erilaisia pyrkimyksiä. Kyllä voittajan kelkkaan on tulijoita, vaikka sen päämäärästä on toisistaan kovastikin poikkeavia näkemyksiä.

Muistaakseni Pekka Berg kuvasi väitöstutkimuksessaan, kuinka suurimpia syitä erilaisia tahoja yhdistävien kehityshankkeiden koettuun epäonnistumiseen ovat samoista kuvauksista saadut erilaiset käsitykset lopputulemasta. Toteuduttuaan se ei useimmiten vastaa kenenkään alkuperäistä mielikuvaa, ja siten syytä olla aktiivisesti mukana. Ja tämä siis siitä riippumatta, että alussa kaikki osapuolet nyökkäilivät hyväksyvästi yhdessä sanoitetuille tavoitteille.

Yhdestä näkökulmasta Tampere3-hankkeen jonkinlaisia ääripäiden näkemyksiä edustavat perinteinen julkisoikeudellinen yliopisto, työelämää suoraviivaisesti palveleva ammattikorkeakouluosakeyhtiö ja tieteestä uusia teknis-taloudellista innovaatioita tavoitteleva säätiöyliopisto. Demokraattisesti toimiva sivistysyliopisto ”an sich”, työelämän asiantuntijoiden ”tuotantokone” ja insinööri luomassa ”uutta uljasta maailmaa” nyökyttelivät yhdessä tamperelaisen korkeakoulutuksen maailmankartalle nostavalle hankkeelle.

Onko yllätys, jos toteutukseen liittyy hyvinkin erilaisia pyrkimyksiä? Tietystä näkökulmasta katsottuna ääripäinä ovat yliopistoa mahdollisimman hyvin palveleva, siihen integroitu ammattikorkeakoulu, ja kahden erillisen korkeakoulun kuuluminen samaan konserniin omistuksen siirtymisen seurauksena.

Brittiläinen sosiologi Anthony Giddens lanseerasi ”kolmannen tien” sikäläiseen politiikkaan. Siinä tavoitteena ei ollut kummankaan perinteisen ajattelutavan (konservatiivien ja työväenpuolueen) niskalenkki toisesta, vaan niiden välissä kulkeva uutta luova linja. Muuttuvassa maailmassa on etsittävä jatkuvasti ja rohkeasti uusia ”kolmansia teitä” pyrkimättä itsepintaisesti vanhojen suuntien jatkamiseen. Näin myös Tampere3-hankkeessa. Niin turvallista kuin se olisikin nähdä ”muiden” liittyvän hyväksi osoitettuun toimintatapaamme. Jonka me loimme. Jossa tiedämme paikkamme. Ja asemamme suhteessa muihin.

Pitääkö minunkin muka muuttaa toimintatavassani jotakin? Sehän toimii kuin junan vessa, kunhan vain suora reikä raiteelle säilytetään. Sitä paitsi kaikki tietävät, että muutos ei ole itsetarkoitus.

Olen täysin päinvastaista mieltä. Jatkuva henkilökohtainen pieni liike auttaa reagoimaan paremmin väistämättömään toimintaympäristön muutokseen kuin sen vastaanottaminen ”seisovin jaloin”. Erityisesti näin on julkisella sektorilla, jossa toisaalta pidetään perustellustikin jatkuvuudesta huolta, ja on luonnostaan hidas rotaatio henkilöstössä uuden ajattelun lähteenä.

Totesin aikanaan opinnäytetyössäni, että kun pääsee tavoittelemaan omaa etuaan niin että se samalla toteuttaa yhteisen edun, se toimii. Miten luomme tällaiset olosuhteet Tampere3-hankkeessa? Emme ainakaan lisäämällä voiman käyttöä silloin, kun muu ei näytä auttavan. Todellinen muutos parempaan lähtee ihmisistä, joiden pitää motivoitua siihen näkemällä jotakin tavoittelemisen arvoista. Onnistunut muutos on jatkuvaa win-win –tilanteiden etsimistä. Niin suurissa linjoissa kuin yksilöiden toimintaa uudelleen suunnattaessa.

Mistä Tampere3-hanketta haittaavasta toimintatavasta, asenteesta tai pyrkimyksestä voisin itse luopua löytääksemme yhdessä sen kolmannen tien? Kaikilla on muutoksessa voitettavaa, eikä kehitys pysähdy siihen mitä on valmiina vuoden 2019 alussa. Uusia kolmansia teitä on aina tarjolla.

Mikko Naukkarinen, varatoimitusjohtaja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *