Arkistot kuukauden mukaan: marraskuu 2014

Riittääkö hyvä tyyppi?

Merja Jortikka
Muistatko
sen kutkuttavan tunteen, kun odotat kutsua rekrytointihaastatteluun tai soveltuvuusarvioon? Olet innostunut uusista työtehtävistä sinulle uudessa yrityksessä. Näet itsesi vahvana kandidaattina tuohon työhön. WAU, tämä voisi olla minulle sopivaa ja minä sopiva firmaan, pyörii mielessäsi.

Olemme TAMKissa herätelleet vastaavia tuntemuksia tänä vuonna noin 40 ulkoisessa rekrytoinnissa (vakihenkilöstömme määrä on n. 700). Taloon tulleet uudet opettajat ja muu henkilöstö haluavat olla tulevaisuuden osaajien ja osaamisen rakentamisessa vahvasti mukana. Työelämän korkeakouluna tarvitsemme henkilöitä moninaisella ja erilaisella taustalla. Yrityselämä ja koulumaailma tarvitsevat toisiaan. Luontevaa on siis se, että yrityksistä siirrytään työskentelemään koulutuksen pariin ja päinvastoin. Oma veikkaukseni on, että lähivuosina tämäntyyppiset määräaikaiset työpaikan vaihdot yleistyvät ja antavat meille kullekin mahdollisuuden osaamisen kehittämiseen sen lisäksi, että mukana olevat organisaatiot hyötyvät ns. veren vaihdosta henkilöstössään.

Opetustyö on monella mittapuulla erilaista nyt kuin vuosia sitten. Rekrytoimme opetushenkilöstön, mutta laajempaan tehtävänkuvaan kuin opettamisen on perinteisesti ajateltu olevan. Opiskelijat ovat keskiössä ja sen rinnalla vahvasti toiminta yrityksissä ja yhteiskunnassa. Kunkin uuden henkilön vahvuutena on hänen substanssiosaamisensa, on se sitten vaikkapa terveysalan tai liiketalouden puolelta. Monialaisuus ja poikkitieteellisyys ovat plussaa henkilön osaamisrepertuaarissa. Muutakin osaamista tarvitaan.

Niin se vain on, että kukin meistä on firman kävelevä mainos. Toteutamme tätä jokainen omalla hiljaisemmalla tai aktiivisemmalla tavallamme. TAMKissakin haluamme lisää markkinointi- ja myyntiosaamista ihan jokaiselta, uusilta aikaisempaa enemmän. Opettaja toimii linkkinä opiskelijan ja yrityksen välillä. Tarpeenamme on toimiminen TAMKin ulkopuolella hakien lisää liiketoimintaa maksullisesta palvelutoiminnasta ja T&K-työstä. Halu ja uskallus kontaktoida yrityksiä, projektinhallinta sekä uusien avauksien työstäminen ovat esillä uusia henkilöitä hakiessamme. Kokemus ja näytöt näistä painavat vaakakupissa merkittävästi.

Joka firmassa ja niin meillä TAMKissakin rekrytoimme mieluiten vahvasti verkostoituneita henkilöitä. Verkostotoimijat yhdistävät osaamisensa ja se täydentää tamkilaisten osaamispalettia. Verkostot työelämän ja harrastusten puolelta ovat usein eduksi ja avuksi töissämme – sekä kotimaiset että globaalit verkostot. Arkipäiväämme on myös kansainvälinen toiminta. Useimmille töihin hakeville onkin tuttua, että osa haastattelusta käydään englanniksi ja keskustellaan lisäksi kulttuurien tuntemuksesta.

Riittääkö se, että olet hyvä tyyppi – näitähän kaikki haluavat rekrytoida. Minusta tuo ei riitä valinnan perusteeksi. Oleellista on se, että olet hyvä tyyppi työskennellessäsi muiden kanssa. Yhteistyö- ja vuorovaikutustaidot merkitsevät valtavasti, kun työmme tavoitteena on opiskelijoiden ja muiden toimijoiden kokema erinomainen asiakaskokemus.

Rekrytointiprosessin aikana on sinultakin todennäköisesti kyselty, miten suunnittelet ja organisoit tehtäviäsi ja miten toimit painetilanteissa. Harjoittelemme itsensä johtamisen taitoja töissä alati ja uusilta työntekijöiltäkin peräänkuulutamme niitä.

Ja vielä lopuksi yhtenä huipputärkeänä henkilövalintaan vaikuttavana tekijänä näen henkilön potentiaalin oppia ja soveltaa asioita käytäntöön. Summa summarum, näillä kaikilla tekijöillä rakennamme tulevaisuuden osaajia ja osaamista TAMKiin. Heräsikö sinulla WAU, minäkin TAMKiin -ajatus?!

Merja Jortikka, henkilöstöjohtaja

Valonarka ehdotus syyspimeään

_full

Kuva: Ismo Santapukki

Poistu mukavuusalueeltasi, haasta itsesi

Syksy masentaa. Tämän väitteen kuulet yhdestä ja toisesta suusta ja tiedotusvälineestä. Samassa infohetteikössä samoilee monikin aikakauslehti. Oma lukunsa muodostavat ne julkaisut, jotka viestivät erilaisista, usein hyvinkin huonosti soveltuvista keinoista masennuksen voittamiseksi. Kaikkien masennuslääkkeiden ”äiti” oli erään julkisuuden henkilön muutama vuosi sitten kertoma resepti: ”Päätin lopettaa masennukseni”.

Jos resepti noin yksinkertainen olisi, niin kyllä elämä olisi helppoa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kommentissa on viisauden siemen. Omalle masennukselleen voi ihan itsekin tehdä jotakin – ainakin yrittää. Uskon lujasti, että omien rajojen koetteleminen voisi olla parannuskeino, jota kannattaisi koetella. Jos se ei tepsi, niin voi aina puolustautua kuluneella kliseellä – ei se ota, jos ei annakaan. Kukin voi koetella rajojaan omalla tavallaan. Uusi harrastus tai ihan erikoinenkin hulluttelu saattaa loitontaa masennusta. Jatkossa minä kerron, mitkä elämän erikoiset tapahtumat ovat valaisseet minun polkujani ja laajentaneet olevaisen ymmärtämystäni. Olen eräällä tavalla ajautunut kyseisiin tilanteisiin, mutta toki olen ihan itse saanut päättää, haastanko itseni.

Olin kymmenvuotias ja edessä olivat viimeisen kansakouluvuoden kevätjuhlat. Seuraavana syksynä kuluttaisin jo oppikoulun penkkejä. Opettaja oli valinnut luokan kevätjuhlaesitykseksi Joel Lehtosen sadun pohjalta tehtävän näytelmän. Tynnyrissä kasvanut tyttö oli näytelmän nimi. Opettaja oli sitten suuressa viisaudessaan tullut siihen johtopäätökseen, että hänen luokallaan ei ole yhtään sopivaa pääosan esittäjää – tyttöä siis. Jostakin syystä hän oli päätynyt pohdinnassaan minuun, pyöreähköön poikalapseen. Kauhistuksen kanahäkki, oli ensimmäinen ajatukseni. Toinen, kolmas ja varmaan vielä kymmeneskin ajatus kulki samoja latuja. Opettaja osasi kuitenkin maanittelemisen taidon ja minä taisin jo silloin olla jeesmies. Ryhdyin siis harjoittelemaan vuorosanoja. Tytöksi en ennen kenraaliharjoitusta kuitenkaan suostunut pynttäytymään. Eivät minulle mitkään pikkutytön vermeet mahtuneet. Äidin vaatekaapista löytyi sinikukkainen hame ja siihen sopiva pusero. Päähän huivi, jotta lyhyt pojan tukka peittyi. Hyi olkoon.

Itse esityksestä en paljon muista, paitsi sen hirmuisen naurunremakan, kun kaikille oppilaille selvisi, kuka pääosan esittäjä oli. Jälkikäteen selkään taputtelijoita oli kuitenkin lukuisasti. Kukaan ei kommentoinut esitystä pahantahtoisesti. Oma itsetunto oli kasvanut kertaheitolla ja vuodet ovat tuoneet lisää syvyyttä asian ymmärtämiseen. Kun sitten Suomen Nuorkauppakamarit ry postitti parikymmentä vuotta myöhemmin minulle nimikyltin käytettäväksi järjestön tilaisuuksissa ja siinä oli etunimeksi painovirhepaholaisen seurauksena kirjattu ELSA, kannoin nimineulaa ylpeänä koko sen vuoden, kun sitä piti käyttää. Toinen kerta naisena oli siis jo paljon helpompi.

Toinen ikimuistoinen rajojen kokeilu oli toimiminen topless–tarjoilijana. Nyt en siis esiintynyt naisena, vaikka yleisö toki luulikin näkevänsä tyttölapsia töissä. Elettiin aikaa noin kaksikymmentä vuotta sitten. Varuskuntapaikkakunnan ykkösravintola ilmoitti, että sen keskiviikkoillassa olisi vähäpukeisia tarjoilijoita. Sali oli täpösen täynnä varusmiehiä jo alkuillasta. Hovimestari esitteli sitten ainutkertaiset tarjoilijansa orkesterin esiintymiskorokkeella. Kun me kaksi rohkeaa – kyse oli nuorkauppakamarin projektista – sitten astuimme estradille, kuului salista kauhistunut kohahdus: Nehän ovat miehiä… Miehiä toki, yllämme pelkkä rusetti, smokkihousut ja kiiltonahkakengät. Saimme kanniskella tuoppeja hiki päässä koko illan. Olisi siinä paita kastunut, jos sellainen olisi päällä ollut. Toki on todettava, että yleisö vaihtui varsin pian. Taisivat varusmiehet olla tarjontaan pettyneitä.

Kolmantena rajojen kokeiluna voin nostaa muistojen kirjasta esiintymisen viime kesänä TAMKin henkilökunnan lavatanssien orkesterin vierailevana solistina. Toki olen ollut lavalla samanlaisissa hommissa aiemminkin, mutta erityiseksi ja haastavaksi tilanteen teki, että koko paikalla ollut yleisö oli työtovereita, joiden kanssa jatkossakin tehdään työtä. Menettäisinkö kasvoni ihan toisenlaisena ammattilaisena, kuin mikä on keikkasolistin rooli. Kukin läsnä ollut arvioikoon, miten kävi. Minä puolestani sain taas kerran koetella rajojani ja siitä kuuluu kiitos Rantalan Arille, joka haastoi minut mukaan.

Olen kuvaillut läpi elämäni erikoisia haasteita. Rohkaisuna lukijoille voin todeta, että ei ole välttämätöntä astua ihan umpihankeen itsensä haastamisen jalossa taidossa. Ammatillisen osaamisen laajentaminen ja monipuolistaminen on kohtuullisen turvallinen mutta ehdottoman riittävä haaste. Jos siinä haasteessa onnistuu, on lopputuotteena laaja-alaisempi, positiivisempi ja itsevarmempi ihminen. Tämä heijastuu kaikkeen kanssakäymiseen niin työelämässä kuin vapaa-aikanakin. Hämärässä ja pimeässäkin vuodenajassa vilkkuu silloin aina valonkajo.

Esa Lovén
Esa Lovén, talousjohtaja