Arkistot kuukauden mukaan: maaliskuu 2014

Osaaminen loppuu, kun kohtaan kuoleman

kukka_tausta_1

Saimme TAMKiin lyhyellä aikavälillä kaksi yhteisöä koskevaa suru-uutista ihmiselämän äkillisestä päättymisestä. Kummassakin tapauksessa oli kyse nuoresta aikuisesta.

Kuolemasta ei juurikaan haluta puhua. Saako siitä kirjoittaa? Jos asia ahdistaa, voit lopettaa lukemisen tähän. Et menetä mitään työhösi liittyvää. Kirjoitan vain kuolemasta.

Kuoleman kohtaaminen ja sen koskettaminen ovat kaksi eri asiaa. Kun veljeni reilut kaksikymmentä vuotta sitten kantoi poikansa pientä valkoista arkkua sylissään ulos Vatialan kappelista, kuoleman kohtaaminen kosketti rajusti. Kun isäni kuoli kohta 14 vuotta sitten, kuolema kosketti lähietäisyydeltä. Kun itseäni muutaman vuoden vanhempi hyvä ystäväni nukkui pois parisen vuotta sitten, osa omastakin elämästäni kuoli pois.

Kun kuolema on koskettanut, ei ole tarvinnut osata mitään. Se on tuntunut niin, ettei ole ehtinyt miettiä kuinka toimia. Kuolema on puolestani riisunut roolit, naamiotkin, oltu niin kuin lähimmäiset ovat keskenään. Mutta entä silloin kun kohtaa kuoleman joka ikään kuin ei kuulu omaan elämääni? Kuuluuko tällaisen kuoleman kohtaaminen pohjakoulutukseni osaamisiin? Ei. Isänrooliin? Ei. Vararehtorin? Pitäisikö kuulua? Entä ihmisen?

Sitä ei kysytä. Jonain päivänä jokainen on se lähimmäinen, joka kohtaa ensirintamassa toista koskettaneen kuoleman. Helmikuussa olin yksi heistä. En tosin ensimmäistä kertaa, mutta yhtä avuttomana kuin aina ennenkin. Suruviesti työyhteisölle omaisten henkilökohtaisesti tuomana ohjataan paikalla olevalle johdon edustajalle. Niin pitääkin. Kaikille sopii silloin kun ajoitusta ei ennalta kysytä.

Osaamiseni loppui heti esittelyjen ja surunvalittelujen jälkeen. Kohtaan kuoleman, joka täysin tuntemattomien kyseessä ollessa ei kuitenkaan henkilökohtaisesti kosketa. On kyllä järkyttävää katsella lamaantuneiden vanhempien surua oman lapsen menettämisestä, jonka sanotaan olevan ihmiselämän vaikein menetys. Itsekin samanikäisten isänä myötäelän parhaan kykyni mukaan ”väärää lähtöjärjestystä”, jota ei voi käsittää.

Mutta enhän minä osaa muuta kuin arvailla, miltä heistä voi tuntua. En voi käsittää. Tuntuu väärältä edes sanoa ymmärtävänsä, kun se ei ole totta. Istutaan, pääosin yksinpuheluni katkaisevat vain vastaukset kysymyksiini, olen tuskallisen taitamaton mitenkään auttamaan. Työroolini mukaisesti käyn läpi ne vähät toimenpiteet meidän puoleltamme. Tiedottaminen, suruliputus, lähiyhteisön jälkipuinti, muistotilaisuus ja siihen mahdollisesti liittyvät toiveet, jääneiden tavaroiden toimittaminen. Saako tulla hautajaisiin, miten sen kanssa menetellään?

Muutama sana ohi työroolin, ihmiseltä ihmiselle. Onko teillä läheisiä joiden kanssa puhua? Älkää paetko surua, antakaa tuskan tulla elämäänne. Se on joka tapauksessa käytävä läpi, ja päästävä murheeseen, mutta kuitenkin elämään. Voimia teille suuressa surussanne. Jos voimme mitenkään olla avuksi, älkää epäröikö ottaa yhteyttä.

Tuntuu että suustani valuu latteuksia pakonomaisesti. Onneksi kollega liittyy jossakin vaiheessa seuraamme, ollaan siinä yhdessä avuttomia. Ei me osata edes lohduttaa, auttamisesta puhumattakaan.

En kadehdi hoito- ja pelastusalan henkilöstöä, saatikka henkisen ja hengellisen avun ammattilaisia. Kohdata nyt työkseen kuolemaa, joka ei itseä kosketa. Kaiketi siihenkin oma ammattiosaamisensa opitaan. Työhön rajalla, joka yhdessä syntymän kanssa antaa meille elämän.

Sunnuntai-ilta. Aamulla töihin ja tietää taas mitä tehdä. Osaavassa asiantuntijaorganisaatiossa.

Mikko Naukkarinen, vararehtori

Valokuva: Essi Kannelkoski